torstai 23. helmikuuta 2017

Kirja-arvio 23.2.2017: Aseistakieltäytyjän reaalipolitiikka

Turvallisuuspolitiikasta bloggaava Janne Riiheläinen on reserviläinen ja rauhanaktivisti
Helsingin Sanomat 24.2.2017 (Netti 23.2.2017)

Janne Riiheläinen
# TURPO
Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki
Docendo 2017
196 sivua

Janne Riiheläisen kirja kertoo hänen turvallisuuspoliittisen henkilöhistoriansa. Pitkän kaavan mukaan suoritetun varusmiespalvelun jälkeen hän palautti sotilaspassinsa. Hän on aseita kieltäytyvä reserviläinen ja rauhanliikkeen aktivisti, mutta myöntää tämän asemoinnin alkanen vaivata sitä pahemmin mitä enemmän ympäröivä maailma muuttui.

Nuoren miehen ehdottomuus alkoi muuttua ”keski-ikäisemmäksi pragmaattisuudeksi. […] Oli pakko miettiä, miten alkaa ratkoa ongelmaa. Päädyin aloittamaan blogin, jossa kirjoittamisen ja ajatusten jäsentämisen avulla ajattelin saavani asiat järjestettyä päässäni ja mielenrauhan palaamaan.”

Tämä kirja on viiden vuoden kuluessa mittavaksi paisuneen bloggauksen ja kolumnoinnin kumulatiivinen tulos. Sellaisen tuotoksen nousu Riiheläisen henkilöhistoriasta on jännittävä havainto. Turvallisuuspolitiikkaa koko aikuisikänsä harrastanut reservin upseeri kohtaa tämän kirjan sivuilla huomattavan realistisesti ja johdonmukaisesti ajattelevan aseista kieltäytyvän rauhanaktivistin.

Riiheläinen katselee kansainvälistä tilannetta ja turvallisuuskysymyksiä arkijärjen ja normaalilogiikan ikkunasta. Hän tulee keskeisissä asioissa hyvin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin turvallisuuden ammattilaiset ja tutkijat. Hän on poikkeusilmiö Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurin jankutuksessa ja jaanauksessa.

Riiheläinen ei anna Suomessa rehottavan USA-vihan johdatella arvioitaan. Hän päättelee tyynesti, että Nato ei ole hyökkäämässä Venäjälle. Sen takaavat puolustusliiton huono valmius ja päätöksentekotapa. Ja viime kädessä Venäjän ydinase.

Idän ja lännen jännite johtuu siitä, että lännen talous- ja turvallisuusorganisaatiot estävät Venäjää toteuttamasta mielihalujaan. Nato kaventaa konkreettisesti Kremlin toimintamahdollisuuksia yli Venäjän länsirajan. Euroopan unioni rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa alueella, jota se pitää etupiirinään.

Jos EU heikkenee tai romahtaa, olemme Venäjän armoilla, varsinkin kun Suomi on omin avuin sulkeutunut Naton ulkopuolelle. Riiheläinen muistuttaa, että presidentti Vladimir Putinilla on duuman antama avoin valtakirja käyttää asevoimaa Venäjän valtioalueen ulkopuolella. Jos oletetaan, että Venäjä voisi ajaa etujaan väkisin Suomen suvereniteetin kustannuksella, se on Riiheläiselle enemmän peruste liittoutua kuin olla liittoutumatta.

Hän myötäilee yleistä, vaikkakaan ei yksimielistä arviota Venäjän tilanteesta. Sillä voi olla edessään samanlainen talouden romahdus kuin 1990-luvulla koettu. Viimeisenä keinona laman tuhojen rajoittamiseksi Kremlin johto voisi ryhtyä taas kirkastamaan Venäjän kunniaa asein, kuten ennenkin. Se on klassinen tapa yrittää varmistaa luhistuvan hallinnon valta-asema.

Riiheläinen lukee johdonmukaisesti Suomen puolustusdoktriinia ja karttaa. Aseellinen hyökkäys Suomeen ei tarkoittaisi leveänä rintamana yli itärajan vyöryviä divisioonia, kuten useimmat suomalaiset taitavat vanhasta tottumuksesta ajatella. Todennäköisemmin hyökkääjä yrittää ottaa yllättäen haltuunsa yhteiskunnan herkimmät kohteet tai tuhota ne yksitellen. Pasila on silloin vaarallisempi paikka kuin rajaseutu.  

Riiheläinen on oivatanut Suomen puolustusopin ytimen. Hyökkääjällä ja puolustajalla liikkuvat ”sekä ukko että tuho tarvittaessa hyvinkin vikkelästi”. Koko maata kyllä puolustetaan, mutta se ei tarkoita maan rajoille kaivettua puolustuslinjaa. Suomen puolustus perustuu järjestelmään, joka pyrkii varmistamaan korpisoturille mahdollisuuden ”olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikeilla varusteilla”. Uskottava puolustus ei tarkoita voittamatonta puolustusta, vaan riittävää puolustusta.

Toisin kuin idealistit yleensä Riiheläinen perustaa puolustusnäkemyksensä älyllisen liikkuvuuden varaan. Voi käydä huonosti, jos emme pysty reagoimaan johdonmukaisesti maailman muutoksiin. Syvä erimielisyys voi halvaannuttaa havaintokyvyn.

Myös pakkotahtinen yksimielisyys lamauttaa. Sillä riskirajalla käytiin, kun virallisena linjana oli tukeutua vanhoihin oppeihin uusissa tilanteissa.  Nyt järjen käyttö on taas sallittua, ja Riiheläinen tekee sen reippaasti mutta riehaantumatta. 

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Kolumni 23.2.2017: Krim putoaa mustaan aukkoon

Etelä-Suomen Sanomat 23.2.2017

Taloustutkimuksen kyselyyn vastanneista 47 prosenttia piti Venäjän kehitystä uhkana Suomelle. Kolme vuotta sitten näin tunteneita oli yhdeksän prosenttiyksikköä enemmän.

Venäjän kansainvälinen asema ja sotilaallinen käytös eivät ole tänä aikana muuttuneet ainakaan parempaan. Venäjän valloittama Krim on edelleen Venäjän valtioaluetta. Donbassissa kytee ja välillä leimahtelee Venäjän lietsoma sisällissota. Venäjä pitää sotilaallisesti ja osittain hallinnollisestikin hallussaan kaikkia niitä rajojensa takana olevia alueita, jotka se on ottanut haltuunsa 1990-luvun alusta lähtien.

Todellisuutta ovat edelleen kaikki ne asiat, joiden takia selvästi yli puolet kyselyyn vastanneista koki Venäjän uhkaa kolme vuotta sitten. Nyt niin kokevia on selvästi alle puolet vastaajista, vaikka mikään havaittavissa oleva tosimaailman asia ei ole muuttunut. Muutos on tapahtunut kyselyyn vastanneiden hengenmaailmassa.

Ehkä he ajattelevat, että jos Krim nyt on niin tärkeä Venäjälle, pitäköön sen. Jos Ukraina ei tottele Venäjää, niin voihan sille vähän opettaa naapuriyhteistyötä. Kaukana Yhdysvalloissa ja Britanniassa tapahtuu niin kummallisia, että ihmiset kyllästyvät lähellä oleviin ikävyyksiin, viihdyttävät itseään kaukana olevilla, ja luulevat niitä harmittomiksi.

Näin syntyvät mielipiteet, ja jokaisella on oikeus omaansa. Mutta mielipiteillä ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Eikä varsinkaan turvallisuuspolitiikan kanssa. Se perustuu havaittuihin ilmiöihin eikä mielipiteisiin.

Valtion rajan ylittävä sotilaallinen toiminta ja valtioalueen loukkaus ovat vaarallisia ja sietämättömiä asioita. Sellaisiin ei voi eikä saa tottua. Turvallisuuspolitiikan johdon täytyy toimia aina tällä perusteella, vaikka mielipidemittauksiin vastanneiden enemmistö olisi mitä mieltä tahansa.
  
                                            x                    x                    x

Historiassa on piirteitä, jotka Venäjän tulkinnan mukaan osoittavan Krimin kuuluvan sille, ja tälle ajatukselle näyttää olevan perusteita. Krimin kytkös Venäjään oli voimassa pari vuosisataa 1700-luvulta lähtien. Krim siirtyi Ukrainalle Nikita Hruštšovin oikusta 1954. Sekään ei vielä ollut täysi ero Venäjästä. Krimin uusi isäntä oli neuvostotasavalta, siis Kremlin komennossa.

Krim poistui kokonaan Venäjän valtapiiristä vasta 1991 kun Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton romahdettua. Se oli presidentti Vladimir Putinin mukaan geopoliittinen katastrofi, johon Venäjä ei ikinä alistuisi.  

Vuonna 1994 Britannian pääministeri sekä Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit allekirjoittivat Budapestissä sopimuksen, jolla Ukraina luovutti alueelleen jääneet ydinaseet Venäjälle ja sopijapuolet takasivat Ukrainan koskemattomuuden.

Budapestin sopimuksen turvatakuu ei ole paljon YK:n yleisiä periaatteita vahvempi. Siinä kuitenkin Venäjän edustaja kirjoitti nimensä paperiin, joka sisälsi ajatuksen Krimin kuulumisesta Ukrainalle. Samaa tarkoitti jo Etykin Helsingissä 1995 allekirjoitettu päätösasiakirja. Tosin Krimiä siihen aikaan vielä hallinnut Ukraina oli edelleen neuvostotasavalta.

                                            x                    x                    x

Krimin Venäjä-kytköstä osoittava historiallinen näyttö ei anna oikeutta naapurin alueen valtaukseen. Krimin aseman uusi harkinta voisi teoriassa olla mahdollista historiallisen todistelun perusteella, mutta vain neuvotellen ja sopien. Niin Suomi ja Ruotsi ratkaisivat Ahvenanmaan aseman 1920-luvulla Kansainliiton välityksellä.  

Venäjä on polttanut sillat kaikkiin suuntiin. Kunnianarkuussyistä se ei voi luopua valloitusmaastaan mistään hinnasta. Sillä ei ole varaa nostaa Krimiä uuteen kukoistukseen. Tapahtui mitä tahansa, Krimin asukkaat tuskin enää haluavat Ukrainankaan syliin. Se on historian mustassa aukossa.

torstai 16. helmikuuta 2017

Pikakommentti: Väärin sammutettu


Vasemmistolaisten oppositiopuolueiden hallituksen puolustusselonteosta esittää kritiikki oli kai tarkoitettu osoittamaan patrioottisten vastuunkantajien syvää huolta isänmaan tilasta. Eihän selonteossa ole muuta kuin summittaisia viittauksia jättimäisten perusinvestointien mahdollisista kustannusraameista. Hallitus ajelehtii! Hirmuista!

Se vielä olisi puuttunut, että hallitus olisi ilmoittanut, mitkä asejärjestelmät millaisessa kokoonpanossa hankitaan millaisilla maksuehdoilla ja paljonko kukin ostettava yksikkö maksaa. Silloin olisi ollut aihetta syyttää hallitusta yrityksestä pakottaa eduskunta ostamaan sika säkissä etukäteen. 

Hallitus eteni tässä jättihankkeessa johdonmukaisesti. Niinpä parasta, mitä oppositio pystyi pusertamaan itsestään, oli klassinen peruskritiikki ”Väärin sammutettu”. Suoritus ei ole älyllisesti erityisen korkeatasoinen. Se on oikeastaan erittäin huolestuttava, sillä sen esittäneet puolueet voivat olla hyvinkin pian hallitusvastuussa. 

torstai 9. helmikuuta 2017

Pikakommentti 10.2.2017: Venäjän kansalaisuus


 Mikään ei velvoita Suomea tarjoamaan kenellekään mahdollisuutta edistää Suomen virkakoneistossa jonkun muun valtion kuin Suomen etuja. Siksi on luonnollista, että Venäjä on noussut kaksoiskansalaisuudesta riehahtaneen keskustelun pääteemaksi.

Venäjän kansalaisuuslaki näyttää velvoittavan myös sen valtioalueen ulkopuolella asuvat kansalaiset edistämään Venäjän etuja. Sen lainsäädäntö rohkaisee heitä käyttäytymään muita maita loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.

Ei ole mitään estettä kirjoittaa lakiin, että Suomen turvallisuushallinnon virkoihin ei oteta henkilöitä, jotka ovat sitoutuneet palvelemaan jonkun muun valtion etuja. Venäjä jos mikä maa ymmärtäisi tämän, sillä niin se tekee itsekin. 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Kolumni 9.2.2017: Passi, virka ja vala

Etelä-Suomen Sanomat 9.2.2017

Virkamiehen kaksoiskansalaisuus ei ole vastavakoilun painajainen, oikeastaan päinvastoin. Turvallisuusriski on takuuvarmasti valvonnassa, jos sen olemassaolo osoitetaan lippua heiluttaen. Kun vieras valtio ujuttaa urkkijan vastapuolensa virkakoneiston, hänet profiloidaan mahdollisimman harmaaksi ja harmittomaksi. Kaksoispassi ei sovi siihen lavastukseen.

Kaikki kaksoiskansalaiset eivät ole tiedustelijoita, mutta jotkut heistä voivat ajautua siihen rooliin. Arvokasta tietoa käsittelevän ihmisen kansalliseen velvollisuuteen on helppo vedota. Kiristys on tiedustelumaailman kaikkein vanhin kikka.  

Tällaisissa tilanteissa kiinni jäämisen riski on niin suuri, että yritys on uhkarohkea eikä välttämättä osoita hyvää ammattilaisuutta. Tai sitten tiedusteluorganisaatio poistaa loppuun käytetyn urkkijan kirjoistaan taluttamalla hänet ansaan.

Kahden passin ihminen ei ole välttämättä kovin iso riski organisaation ylätasolla, vaikka niissä tehtävissä työpöydillä liikkuisi suuriakin salaisuuksia. Riski on todennäköisesti halittavissa, sillä kakkospassi osoittaa, mihin suuntaan valvojan kannattaa katsoa.

Vaara on suurimmillaan siellä, missä iso tiedon massa liikkuu rutiininomaisesti ruohonjuuritasolla. Sen tiedon käsittelijät eivät aina välttämättä tule edes ajatelleeksi sen käyttökelpoisuutta pahaa tarkoittavalle taholle.  Tämä on yleisen asevelvollisuusjärjestelmän ikävä ominaisuus, todellinen Akilleen kantapää. 

                                            x                    x                    x

Suomen asevelvolliset koulutetaan käyttämään taisteluvälineitä ja -menetelmiä, joista osa on huomattavan korkeaa teknologiaa. Joihinkin niistä on lisätty Suomen olojen vaatimia sovelluksia ja suomalaisten keksimiä parannuksia. Jokaisesta ikäluokasta joku osa saa käyttökoulutuksen joihinkin tällaisiin asejärjestelmiin.

Kotimaan kaduilla ja kylänraiteilla kävelee siis paljon tietoa siitä, miten puolustukseen ryhmittyvä reserviläisarmeija alkaisi tositilanteessa toimia. Vieraita valtioita luultavasti kiinnostaa, miten asevelvolliset harjoitetaan vaikuttamaan taistelukentän tilanteeseen. 

Sitä tietoa ei ole asevalmistajien myyntiesitteissä eikä asemessujen näyttelyosastoilla. Asevelvolliset ja reserviläiset ovat luultavasti joidenkin maiden sotilastiedustelua kiinnostava kohderyhmä. Puolustussodan ruohonjuuritason sotasalaisuuksien turvallisuus riippuu siitä, miten hyvin reserviläiset pystyvät tunnistamaan urkintayritykset ja olemaan reagoimatta niihin.

                                            x                    x                    x

Varusmiespalvelus näyttää olevan ainakin joillekin maahan muuttaneille nuorille eräänlainen Suomeen samaistumisen riitti. Sitä ilmiötä ei ehkä kannattaisi heikentää eristämällä kahden passin koulutettavat muista. Silloin pitäisi uskoa siihen, että sotilasvala voittaa toisen niistä passeista, joita muutamilla valaparaatissa marssivilla ehkä on takataskussaan.

Silloin pitäisi uskoa myös, että jos virkamiehellä on kaksoiskansalaisuus, virkamiesvala voittaa hänen ei-suomalaisen passinsa. Tiedän olevani epäjohdonmukainen, mutta siihen en sentään luottaisi, ei vaikka virkavalan käyttöä laajennettaisiin nykyisestä merkittävästikin.

Kahta passia kantava varusmies on eri asemassa kuin virkamies, jolla on kaksoiskansalaisuus. Varusmiespalvelus on Suomen kansaisuuteen perustuva velvollisuus. Virkamies on pyrkinyt asemaansa, ja työhönottaja edellyttää häneltä muitakin asioita kuin kansalaisluotettavuutta.

Monessa asiantuntijatehtävässä suomalainen virka ja muu kuin suomalainen passi eivät sovi yhteen. Eikä ongelma poistu edes sillä, että virkamies luopuu kaksoiskansalaisuudesta. Kuuliainen velvollisuudentunne toisaalle voi silti jatkua. Turvallisuusviranomaisten pitää muistaa se.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Pikakommentti 1.2.2017: Kaksoiskansalaisuuden tuplavahinko


Kaksoiskansalaisuudesta puhjennut keskustelu näyttää siltä kuin äkkiä olisi ilmennyt tarve saada Venäjän kansalaisia Suomen puolustushallinnon virkoihin. Montakohan Suomen kansalaista on Venäjän turvallisuusminiöiden ja asevoimien viroissa? 

Kaksoiskansalaisuudesta aiheutuu turvallisuus- ja järjestyshallinnon virantäytölle ilmeinen ongelma. Se olisi pitänyt tajuta silloin kun rinnakkaiskansalaisuus hyväksyttiin. Turvallisuuden ja järjestyksenpidon henkilöstön järkevän valinnan perusteet olisi pitänyt kirjoittaa lakiin jo silloin. Nyt se on myöhässä, mutta silti se pitää tehdä, nopeasti.

Turvallisuuden kannalta järkevä menettely ei saa tukea nykyisestä laista, ja puolustusvoimat on ilmeisesti toiminut turvallisuuden kannalta järkevällä tavalla. En osaa moittia sellaisesta ratkaisusta tällaisessa asiassa. Siitä seuraa turvallisuushallinnon johdolle se ikävä asetelma, että se joutuu näyttelemään puhtoista pulmusta, eikä voi puolustautua muulla kuin väittämällä, että mitään ikävää ei ole kirjoitettu paperille.

Ylen vuorenvarmana pitämä dokumentointi voi pitää kutinsa. Heikko epäily kuitenkin herää, jos se on olemassa vain sähköpostina. Mikään ei ole niin helppoa kuin sellaisen dokumentin tyhjästä nyhjäiseminen. Niin tai näin, nyt kun maito on kaatunut kalliolle, ilo on ylimmillään Venäjän trollitehtaissa.